Oloa

Pönttövuoren tunneli päättyi vihdoin, se Suomen pisin junatunneli. Viimeisimpien kuukausien aikana vajosin saamattomuuden tilaan. Aivojeni ympärillä oli kalvo, joka heikensi todellisuudentajuani. Mielialahäiriöitäkin oli: saatoin sanoa 10 sanaa sekunnissa, kirjoittaa väkivaltaista tekstiä tai suuttua helposti. Pimeiden kuukausien aikana elämäni sai uuden muodon. En enää opiskele sairaanhoitajaksi. Olen alkanut kirjoittaa lauluja. Lisäksi olen ollut erossa alkoholista jo kohta 3 viikkoa. Välttelen myös kahvia. Unirytmi on taas luisumassa raiteiltaan. Ennen ensi kuun alkua pitäisi käydä koulussa irtisanoutumassa opiskelusta, sen jälkeen työvoimatoimistossa ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi, sen jälkeen sosiaaliasemalla anomassa toimeentulotukea. Olen mennyt mäsäksi, mutta kirjoittaminen helpottaa. Pitää saada onnistumisen elämyksiä, niin elämästä tulee taas mielekästä.

Laajenevia renkaita sudenkorento taikoo lammen pinnalle.
Varpaillani tunnen liejuisen pohjan.
Aurinko haaleana, kerman värisellä taivaalla,
harsojen seassa.
Sukellan mustaan luolaan, viileä vesi hivelee kehoani.
Myöhemmin juon muumilimsan lämpimällä kalliolla
ja odotan vaatteiden kuivuvan.

Yöllä istun puukuistilla, kun sudenkorennot pörräävät kasvimaalla.
Heinäsirkat sirittävät vadelmapensaissa,
tai rikkaruohoissa niiden alla.
Istun puukuistilla ja tunnen varpailla syyt sekä sydämet.
Ukkonen jyrähtää, sade täplittää hiekkapolun.
Menen mökkiin nukkumaan.

Korkealla liikenteen pauhun yläpuolella, rauhallisella parvekkeella seisoi korppi kaiteella. Sen selän takana olevaa parvekkeen ovea ei ollut avattu vuosiin. Parvekkeen ikkunat oli vuorattu tiiviisti umpeen mustilla lakanoilla. Koko kerroksen kokoisen huoneiston syövereissä eli ihmisiä, joukkopsykoosissa. He hengittivät, kusivat ja paskoivat, pyörivät lattioilla erikoisissa asennoissa. Kiemurtelivat käärmeinä, sukivat toisiaan simpansseina, makoilivat kuin leijonat savannilla, värikkäiden mattojen päällä. Seinällä käkikello kukkui, vaikkei ajan kululla ollutkaan heille enää merkitystä. 11. kerroksessa, niin lähellä, mutta niin kaukana kaupungin ympärivuorokautisesta sykkeestä, eli salaperäinen lahko.

- karismaattinen kulkuri, Napa
- ruoanlaittaja, Pyöreä-Eero
- mahdollisesti raskaana oleva, Tuuli
- sovitteleva, Verneri
- mässytystä vihaava, Mirjami
- mahdollisen vauvan mahdollinen siittäjä, Aki Sirkesalo

Tyyne oli ilmeisesti seonnut. Hän löytyi aamuvarhain torin kulmalta huutamasta: “En ole seonnut, olen tullut järkiini!” Ruuhkassa jalat jatkoivat kulkuaan kuin ennenkin, vain päänsä monet käänsivät Tyyneä kohti, kun tämä kirkui voimistuvan epätoivon kourissa. Kukaan ei uskaltanut välittää hänen sanomastaan, joka alkoi käydä yhä kekseliäämmäksi ja tunteisiin vetoavammaksi.

Rahat loppuvat mailmasta nyt
lämpimien laatikoiden sisällä
hätkähdämme, nukketaloissamme
silmämunien takana

sulautuminen maaperään
takaisin äitiin
on täyttymys

Vittu mä vihaan teitä. Salaa. En tietenkään sitä suoraan päin naamaa kerro, mutta pääni sisällä tällaista kiihkeätempoista pölötystä, niin hitaasti voimistuvalla äänellä, ettei eroa huomaa, se ääni puhuu koko ajan ja sanoo kaikkea. Puukottelen teidän valokuvia kotonani. Salaa. Luen Raamattua paljon, se kiva kertomus joka on totta on. Pääni ääni pölöttää, kuin muovinen maraton. Se sanoo kaikkea, käskee. Pane ja tapa: ensin panet sitten tapat. Salaa. Veripillu - puukko sinne sujahtaa. Nyt se käskee ketterällä kielellään minua avantoon uudenvuodenaattona. Menenkin. Raketit selässäni räjähdän, arvon sairaanhoitajaopiskelija. Terveisin jäkis-Jyppi.

Kirjoitan paskan kirjoituksen, että vähäiset lukijani katoaisivat: ennen kuin paljastan suuren mullistavan salaisuuteni. Niistelen nenäliinojen sisälle räkää nenästäni, kun on nuha. Aivastelen myös jatkuvasti ja kurkkuun nousee ikivihreää, jonka sylkäisen lavuaariin tai vessanpyttyyn. Olen sirpaloitunut useiksi sivupersooniksi, joiden avulla käynnistelen monihaaraisia aikajatkumoita - ajatukset yhtä fyysisiä kuin kuulantyöntäjätkin - ajalla siis vain yksi alkupiste, mutta monta loppua. Pepusta putosi vain pieni perunan muotoinen kakkakimpale, plumpsis ja kostutin paperia hanan alla, jottei tarttuisi sitä vitun paskaa persereijän ympärillä oleviin karvoihin. Minä olen monihaarainen kalkkarokäärme, vainoan sinua, kuin juokseva vanhus. Vanhus juoksee pohjois-korealaiseen metrojunaan Pyongyangin maanalaisissa tunneleissa, sähköä kaukana padotuista joista - lankoja pitkin. Niitä lankoja katkeilee varsinkin pyörremyrskyjen aikana, uusien toimitus viikossa, jos armeijaa on ruokittu sinä vuonna - toimintakykyinen. Mutta asiasta kolmanteen: piti kirjoittaa paska kirjoitus: Näin se käy: nänninnipukka. Voin voidella voidetta pyöreälle pepullesi esimerkiksi nyt, jos soitat puhelimeeni. Luulin tietenkin olevani ylivertainen taiteilija ja kuuntelin sydämeni ääntä. Lopetin kaiken muun kesken ja ryhdyin täysipäiväiseksi taiteilijaksi: kunnes todellisuus. Olinkin paska! En saanut mitään aikaiseksi enää seuraavana päivänä, vain yhden kerran kirjoitin runon siihen komerosta etsimääni hienoon vihkoon! Sen jälkeen en enempää jaksanut, unohdin ja luovutin. Siivotussa huoneessa hedelmällisempää kirjoittaa, jos ulkona lumikinokset, lämmin sisällä palavan öljyn ansiosta, joka maksaa paljon - hieno vihkoni hyllyssä. Kirjoitan textiä siivotussa huoneessa, pöydällä omena ja tummaa suklaata joululahjana. Kyynärpää tai olkapää väsyy kun yritän maata erikoisissa asennoissa. Jyp Hockey Team hävisi vieraspelin 4-0. Muokkaan tätä kirjoitusta vielä myöhemmin, kun alkaa hävettää.

Olen keksinyt uuden aatteen, tai ismin! Mutten kerro siitä kellekkään, sillä muutenhan niiden olisi helppoa estää se. Ei saisi kirjoittaa, kun mitä enemmän mailmas on tekstii, sitä alemmas yhden kirjaimen arvo vajoaa. Kirjainten hyperinflaatiota, voin kirjoittaa vaikka miljoona sivua, kukaan ei huomaa. Pitäisi olla vähemmän ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa: niitä siis tapettava, tai jonkun sosialismin kautta asettaa yläraja lukutaitoisille, jonka jälkeen tapetaan viimeksi lukemaan/kirjoittamaan oppineet, järjestetään päivämäärän mukaan jonoon kohti kaupungin/kylän keskusaukiolle asetettua giljotiinia, lapsi vetää narusta, vanhus nauraa yleisössä. Ja mun nimi on monta kirjainta pitkä, joten sen vuoksi minun kannattaa ajaa tätä asiaa. Ja maailmassa pitää olla yksi johtaja, joka johtaa vain itseään, eikä sylje yläorrelta rikkaiden orjien niskakuoppiin. Jos kertoisin keksintöni teille, te veisitte sen pikimmiten poliisille, joka keksisi keinon tuhota suuren ajatukseni! Minun on häivyttävä muille maille, ettei ne huomaa.

Elossa olen edelleen, heidän harmikseen. Kööpenhaminan ilmastokokous on nyt ohi, Chavez puhui kuulemma hyvin, kapitalismia vastaan. Maailman valtiot, itsekkyyden pyramiidit, pääsivät hienosti sopuun siitä, kuinka monta astetta ilmastoa vähintään yritetään lämmittää. Amerikassa Sarah Palin. Minä olen vain krapulassa ja syön pizzaa, jonka tilasin kotiinkuljetuksella Centerpizzasta ja Raakel katsoo televisiota. Olin eilen Turun kommunististen nuorten pikkujouluissa - en ole jäsen silti. Sisäinen palo on sammumaan päin, vaikka rituaaleja suoritankin enemmän kuin ikinä. Aiemmin oli toisinpäin: palo, muttei tekoja uskoni puolesta. Eikä mikään ole muuttunut, ei mikään. Maailma on edelleen ajautumassa Mordoriksi. Ratkaisevassa asemassa olevat ihmiset eivät ikinä ymmärrä, että kapitalismi on suurin ympäristöongelma, ei ihminen itsessään, paitsi jos niitä on liikaa. Maapallon biosfääri, ainoa monimuotoista elämää sisältävä ohut kehä avaruudessa, jonka tunnemme, on monitahoisesti tuhoutumassa. Ihmiskunta ei edes usko tiedemiesten todistamaan ilmastonmuutokseen, koska on liian laiska tarvittavaan järjestelmämuutokseen. Tavalliset ihmiset, kuten minä, syyttelevät järjestelmää ja suuria herroja, mutta elävät kestämättömällä tavalla. Järjestelmän herrat taas ylläpitävät väkivaltaisesti järjestelmäänsä, koska luulevat tavallisten ihmisten sellaista haluavan. Järjestelmä opettaa meidät elämään näin: syntyessä otamme kaiken vastaan ja jo lastenrattaissa meistä muovataan järjestelmän rattaita. Vasta noin 15,3-vuotiaana tietoisuus kehittynyt tarpeeksi pitkälle, että kykenee kritisoimaan ja kyseenalaistamaan ympäröivää, mutta silloin on jo myöhäistä, kun tavat omaksuttu - vain pieni sitkeä vähemmistö kykenee repeytymään juuriltaan. En kirjoita enempää, vaikka mielessä liikkuu monia monimutkaisia ajatuksia, joista tekisi mieli kirjoittaa. Elän tämmöisessä talossa, jossa liikuskelen kävellen. Kannan erilaisia esineitä mukanani, vaihtelen niiden paikkaa. Siirtelen tavaroita, jotka olen kerännyt omaisuudekseni, jonka vuoksi koti pitää olla: koti tarvitaan vain omaisuuden säilyttämiseen, ei elämiseen. Ja tämä kapitalistinen järjestelmä tyrkyttää meille koko ajan kamaa seksikkäiden mainosten…

Laskeuduin portaita pitkin, vessaan saapuessa voimakas munapierun tuoksu tulvahti sieraimiini. Niellessäni hienoa tshekkoslovakialaista olutta, huomasin kauniiden kuplarykelmien valuvan tuopin läpinäkyvää pohjaa pitkin, takana ravintolan tunnelmallinen iltavalaistus. Jäin siihen asentoon joksikin aikaa, tuijottamaan maisemaa, kunnes säpsähdin hereille keskustelevien ihmisten keskeltä. Istuin tuolilla ja mieleeni muistui, että minulla on isä ja äiti. Isä toi eilen villasukkia ja ruokaa, sekä 105 euroa rahaa, joiden avulla olin olueni ostanut. On minulla myös Raakel, kultainen tyttö. Koen olevani ennemminkin yhteiskunnan, kuin jonkin perheen lapsi. “Yhteiskunta” tai tämä systeemi, jonka kautta ihmiset vuorovaikuttavat, on perheeni, jonka olosuhteita yritän kehittää. Olen yhteiskunnan lapsi, koska perheeni ei ollut sulkeutunut moniuloitteinen piiri, vaan yksiuloitteinen, kahden ihmisen välinen käytävä, joka oli lasinen, avoin, yhteiskunnallisesta ilmapiiristä melko välittömästi vaikutteita imevä filtteri, tai jotain.

Minä olen karannut minusta, paennut tuosta sortuvasta tornista, joka lässähtää korvameduusojen täyttämään rehevöityneeseen Itämereen, jonka eräs hiussuoni Aurajoki on. Sen rannalla meditoin ja uin, toiset hukkuvat tahallaan tai vahingossa. Sen ympärillä tämä lihas nimeltä Turku, sykkii ja pumppaa materiaalia, kulttuuria, impulsseja erilaisia väyliä pitkin muualle maailmaan. Enkä voi kirjoittaa lennossa, vaikka olen ajatellut ihmeellisiä asioita, jotka valuvat hukkaan, kuten elämä, sekoittuu Saharan autiomaan hiekkadyyneihin ajan tuullessa. En voi kirjoittaa siitä, että menee hyvin ja olen onnellinen. Tämän on oltava elämän parasta aikaa, eikä se tämän ihmeellisempää ole: kaiken voi nähdä negatiivisesti. Olen velaton, eikä se harmita asuessani kommuunissa. Dyykkailin makoisia leipiä, jugurttia, valmisruoka-annoksia. B-vitamiinitabletin nielaisin kolmen päivän ryypyn päätteeksi, etteivät sisäelimet vaurioidu. Olen hyvä tanssimaan alasti. Leninin pää on irronnut jalustastaan. Olen ristiriitainen, puhun jotain, seuraavassa lauseessa kumoan edellisen, vaikka olenkin koko ajan rehellisesti sitä mieltä, mitä milloinkin yritän kertoa. Ja pään sisälläni käydään jatkuvaa sotaa eri ideologioiden ja arvomaailmojen välillä. Pääni painaa paljon. Väittelen, haaveilen kummallisista asioista, esim. kapitalismin lopettamisesta. Koulussa opettelemme katetrointia, injektioiden antoa, peräruiskeita, koskettelua. Koulun vaaleissa sain 5 ääntä, en ollutkaan tosissani, halusin häätää yksityiset ravintolaketjut ja lopettaa internet-opetuksen. En ehtinyt kertoa ehdokkuudestani kenellekään, koska olin Lapissa vaeltamassa Raakelin kanssa. Menimme metsien halki Pielpajärven erämaakirkolle, autio puukirkko rakennettu vuonna 176?. Sen oli rakennuttanut tukholmalainen porvari, ties mitä taka-ajatuksenaan. Luultavasti paikallisen väestön valjastaminen jollain lailla. Jeesus oli hyvä, aikansa radikaali, karismaattinen kyseenalaistaja, anarkisti, nöyrä, mutta hänen jälkeensä perustetut erilaiset institutionaaliset kirkot menivät mönkään. Ei Jeesus olisi sellaisia edes halunnut. Ennemmin jonkin tasa-arvoisen paikan, jossa käydään hiljentymässä ja kokemassa yhteisöllisyyttä, ilman yläpuolelle nostettuja saarnaajia.

Ostin Kauppahallista munkkirinkulan 70 centillä. Valitsin tummemman, kun myyjä kysyi väriä. Se maistuikin hyvältä suussa kävellessäni hetkeä myöhemmin Kop-kolmion vieressä sokeria huulillani. Vilskettä ja vilinää näytti olevan kaupungilla, joulu kun lähestyy. Roboteiksi koulutetut sosiaalityöläiset olivat tehneet laskelmia ja keskeyttäneet opintotuen sarjanumeroltani 250986-1234. Viisi ynnä 2 kuuk. koulua, saavutukseni vain 4 opintopistettä tähän mennessä, mutta todellisuudessa syksy hyvin sujunut, opintopisteet vain ilmestyvät rekisteriin taannehtivasti. Olen käynyt koulua menestyksekkäästi, mutta jokin salaliitto yrittää sabotoida opintojani. Olen ehkä vaarallinen yksilö, jota ei saisi päästää tämän pidemmälle kehittymään. Antaisivat vaikka voittaa lotossa, niin elämäni menisi helpommin pilalle, muuttuisin vaarattomaksi reppanaksi. Sain karhukirjeen edellisen asuntoni siivouksesta, johon oli kulunut 9 tuntia yksityiseltä siivouspalvelulta, joka sai itse päättää työtahtinsa n. 30 euron tuntipalkalla. Tällä hetkellä asun kommuunissa, jossa meitä on kuusi. Olen alkanut viettää aikaani täällä kellarissa, jossa on hiiriä ja valoisaa. Vesihana, mikroaaltouuni, painoja, joita nostelen ja radio + peili, sohvia (pelastusarmeijan kirpputorilta hain), monia mattoja, 2 kitaraa, rätti, saippua sekä stereolaite. Oleilen täällä usein ja luen tietokoneeni avulla maailman uutisia, jotka suomalainen tehokas uutistoimisto on kopioinut vielä tehokkaammalta uutistoimisto Reutersilta tjss. jolla kirjeenvaihtajia konfliktienkin keskellä, menevät pommien sekaan kameralla kuvaamaan, koska uutisoinnin pitää olla aitoa, mutta irronneet päät sensuroidaan ja sota saadaan Suomen telkkarissa näyttämään leppoisalta savannilta avoautolla, aurinkolasit puhtaiden sotilaiden päällä.

—–D                 Em               D          A7  D  A
En etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan,
—–Em         A7          D             Gm                    D
mä pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan.
——D                   Em                 D         A7    D  A
Suo mulle maja rauhaisa, ja lasten omenapuu,
—–Em                   D                          Gm                 D
nuotion lämpöä hehkuvaa, kun nousee täysikuu.

—–D                           Em                  D                 A7  D  A
En halua rakentaa muureja, en maatanne suojella,
—–Em         A7       D                      Gm                    D
mä pyydän vallankumousta ja rauhaa päälle maan.
—–Em6                               C°                           H7                        Em
Erämaan kutsun, metsien tuoksun, sen tuntea voi vain sydämellään.
—-A7                D  Em A7                 D           A7        D
Ei valtaa eikä kultaakaan, vaan rauhaa päälle maan.

Miten pitäisi suhtautua pahoihin ihmisiin? Heillä lipovat käärmeen kielet, joilla laittavat marmorikuulia vierimään, ollessani muualla. Onko minussa nyt vikaa? Kyllä on. Jos joku aiheuttaa sanoillaan ja eleillään pahaa mieltä minulle, vika on minussa. Olen varmasti ollut ylpeä, tuomitseva, kateellinen tai tyhmä, ja sen nämä käärmeenkieliset kirjoittavat muistiin. Maanalaiset kuningatarmuurahaiset munivat minulle uusia vihollisia. Marmorikuulat vierivät alamäkeen. Olen vääränlainen ja pitäisi varmaan pyytää heiltä ohjeet, millaiseksi muuttua. En tarvitse sellaisten ihmisten hyväksyntää, jotka munivat mätämunia. Muutamat ihmiset vaikuttavat ennakkoluulottomilta ja voisin ottaa heistä mallia. Ei kannata ryhtyä sikojen kanssa painiin, tai tulee itsekin paskaiseksi. Käännän pään ja suuntaan kohti hymyileviä ihmisiä, vaikka osalla heistäkin saattaa olla poskiensa välissä käärmeen kieli piilossa.

Ellen ole rehellinen, ovat sanani arvottomia. Ei elämä kestä kauaa, jos jää liikaa miettimään, se valuu hukkaan. Useimmat ihmiset sortuvat ennemmin hosumaan, kuin harkitsemaan. Virheitä ei voi välttää, joten ne ovat sivuseikkoja. Elämä on suuri mahdollisuus. Juo vain aivosi harmaiksi, vietä aikaa kapakoissa ja unohda parhaat ajatuksesi. Kuuluisat ihmiset ovat onnistuneet poimimaan parhaan ajatuksensa talteen, kuin kukan niityltä. En haluaisi neuvoa sinua, mutta valitse yksi asia, jonka haluat saavuttaa, ja juokse sen kanssa kohti olympiastadionia. Et voi kantaa kymmentä soihtua kahdella kädellä. Voit myös pysähtyä paikallesi ja lojua katuojassa. Tiedämme, että historia on täynnä käännekohtia. Historia muodostuu enimmäkseen väärään aikaan väärässä paikassa olleiden ihmisten valinnoista.

Kun kirjoitan tätä hän nukkuu. Auton kone “leikkas kii”, kuten oli varoiteltu. Öljy jäi ostamatta, kun sitä piti yrittää varastaa. Ainakin löysin 4 sinihomejuustokimpaletta ja puolen kilon Edam -juuston ja Aamupalaa yhden paketin. Jätemyllystä kuului rapinaa, kun kurkistin sinne näin mustan kissan valtavan elintarvikekasan päällä. Minut huomattuaan se joutui paniikin valtaan ja yritti hypätä pois, ei ihan yltänyt, raapi seinämiä hädissään ja yritti aina uudestaan. Lopulta se ylsi ja säntäsi pakoon, mustaan yöhön. Hain tikkaat ja laskeuduin suureen vuotavaan haavaan. Siirtelin muovipaketteja ja -pusseja, joiden seassa mötkötti muunmuassa kokonaisia kaloja. Niitä se kissa oli varmaan himoinnut, lihava pikimusta kissa. Kaivelin ruoantähteiden tahrimaa kasaa ja löysin nuo aiemmin mainitsemani juustot. Toisaalta löytyi kenkiä ja jokin pumppu. Auto ritisi ja rätisi, kun olin sen kyydissä. Simahti lopullisesti Daily Newsin risteykseen, jossa joku kysyi onko naurava kuski humalassa. Vaikka oli yö: heti löytyi auttajia, kun autosta oli kyse! Osallistuin työntämään sitä parkkiruutuun. Olivat ihmiset kovin huolissaan, kun automme oli mäsänä. Jäimme nukkumaan sen takapenkille ja aamulla läksimme kouluun.

Tällaisia blogeja on netti täynnä. En ole mitenkään erikoinen tyyppi. Ihmiset kirjoittavat tekstejään tähän epäyhteisölliseen ulottuvuuteen, vaikka vain oikeassa elämässä voi olla yhteisöllisyyttä, sori vaan. Max. 400 ihmistä voi elää keskenään anarkiassa. Sen jälkeen loppuu muisti kesken. Ei internet ole mikään pelastus!

Hän laski käden penkin selkänojalle. Hänen kämmen oli siinä rentona kuin leijona, koristekangasta vasten. Ilmeestä päätellen sen ei ollut tarkoitus tukea lattialla seisovaa vartaloa. Lihakset rentoina hän seisoi siinä, huomio-sektori suunnattuna ujosti ohitseni. Eihän koko ajan kehtaa silmiin tuijottaa, tai psyyke läikkyy yli. Varsinkaan niin hiljaisessa paikassa, tutustumisemme ollessa vasta alkutaipaleella. Hänen valkoinen kämmen oli käpristynyt, paksuhkot sormet ja mustaksi maalatut kynnet. Käsi lähti liikkeelle, kuin raitiovaunu liikennevaloista ja kyynärpää lähestyi nänniäni. Hän värisi, huuliaan purren. Hän halusi minun tarttuvan kiinni ja suutelevan. Tunsin sydämeni tykytyksen rintalastaa vasten sillä kihelmöivällä hetkellä, jona ylitin viimeisen rajan, jonka jälkeen ei voinut enää perääntyä.

Olen myynyt hattaraa ja erään kirpputori Tähden. Satuin seisomaan kadulla, kun kysyttiin onko se kaupan. Esittelin itseni ja otin rahat vastaan, 10 000 euroa käteisenä, jotka myöhemmin heittelin Varissuon maahanmuuttajille K-Annikan katolta. Heillä oli yllään Tähdestä ostettuja käytettyjä vaatteita, muunmuassa hiihtopipoja, joista riippui naruja, joiden päässä tupsuja, jotka heiluivat heidän hyppiessä rahojen perässä littoistentiellä. Uolevi Mäenpäätä harmitti, kunnen antanut rahoja ennemmin alkup. suomalaisille juopoille, jotka ovat kuulemma taistelleet sodissa itsenäisyyden puolesta ja rakentaneet tämän maan; heillä samaan aikaan ripulipaskat housuissa Raunistulan rehusiilon seinustalla. Hän kirjoittikin siitä lehden mielipidepalstalle, jossa oli samana päivänä kirjoitus keskustan puistojen koirankakoistakin, nimim. “kyllästynyt kakkajalka”. MUNAinen huivi kaulassani pyöräilin, mahassani pureskeltuja karjalanpiirakoita munavoin kera, jotka olivat maistuneet hyvältä suun sylkeen ja entsyymeihin sekoittuessaan. “Pippurisekoitus”ta sirottelin munakkaan päälle, sen koaguloituessa paistinpannulla. Langan laiha teinipoika en enään ole, vaan pieni possu, joka syö kuin hevoinen, ja plihoo kuin käärme. Pyörtielle oli tehty lehtikeittoa nyt syksyn vuoksi. Ruoan loppuessa pelloilta, pitää siis siirtyä pyynti ja keräily -kulttuuriin.

Joudumme uhraamaan muutamia ihmisiä ensi viikolla. Ensin udellaan olisiko vapaaehtoisia, sitten minä ilmoittaudun kuolemistyöryhmän vetäjäksi ja ehdotan asiasta kiinnostuneiden kokoontuvan auringonlaskun aikaan kallion kielekkeellä. Päivän kuluessa kiipeän kalliolle ja sytytän nuotion hyvissä ajoin. Vuolen keppiä teräväksi. Tuuli yltyy ja korppi raakkuu. Kukaan ei saavu auringonlaskuun mennessä, joten pyydystän korpin tökkäämällä sitä teroittamallani kepillä. Laitan nuotiolle kypsymään. Sulista teen päähineen, joka päässäni hyppään korkealta kalliolta kivikkoon, mutten kuole, vaan vammaudun loppuelämäkseni.